Tuulenkosija - CMX translation in German

Tuulenkosija

Mielessäni seisoisinpa yksin törmän huipulla
Huutaisin ees niin kuin huutaa näkijätär kirousta
Tuulta taivaalta kun kutsuu painajaista riepottamaan pois

Vaan kirjani on väsyneet ja näyt täynnä olioita
Jotka ei oo niskojansa nöyryyttäneet maailmalla
Ne minut tahtoo vangita ja kantaa tyhjään ilmaan mukanaan

Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa
Vaik' kysymykset huutavatkin kuorolauluaan
Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa
Vaik' kysymykset huutavatkin kuorolauluaan

Ne eivät muista että ihmisellä on vain elämänsä
Senkin ne tahtovat omistaa

Nyt on tullut aika tunnistaa ne kaikki kasvot
Jotka luuli unhoon painaneensa, arkipäivän savuverhon taa
Ei unet jätä meitä rauhaan, vaikka hylkäisimme ne

Lähden iltamyöhään, viimeinkin on aika
On jää niin mustaa yllä syvyyksien
Joiden tiedän tummaan hellyytensä helmaan
Sulkeneen niin monta pyhiinvaeltajaa

Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa
Vaik' kysymykset huutavatkin kuorolauluaan
Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa
Vaik' kysymykset huutavatkin kuorolauluaan

Ne eivät muista että ihmisellä on vain elämänsä
Senkin ne tahtovat omistaa

Der Windwerber

In meinen Gedanken stünde ich allein auf dem Klippenrand
Schriee ich doch so, wie eine Seherin einen Fluch schreit,
Wenn sie Wind vom Himmel ruft, den Albtraum fortzureißen.

Doch meine Bücher sind müde und die Visionen voller Wesen,
Die ihre Nacken in der Welt nicht gebeugt haben.
Sie wollen mich gefangen nehmen und mit sich in die leere Luft tragen.

Ich gehe, obwohl ich mich nicht bewege, die Tiefe beruhigt mich.
Auch wenn die Fragen ihren Chorgesang schreien.
Ich gehe, obwohl ich mich nicht bewege, die Tiefe beruhigt mich.
Auch wenn die Fragen ihren Chorgesang schreien.

Sie erinnern sich nicht daran, dass der Mensch nur sein Leben hat.
Auch das wollen sie besitzen.

Nun ist die Zeit gekommen, all jene Gesichter zu erkennen,
Von denen man glaubte, sie ins Vergessen gedrängt zu haben, hinter den Rauchvorhang des Alltags.
Die Träume lassen uns nicht in Ruhe, auch wenn wir sie verstoßen würden.

Ich gehe spät am Abend, endlich ist es Zeit.
Das Eis ist so schwarz über den Tiefen,
Von denen ich weiß, dass sie in den Schoß ihrer dunklen Zärtlichkeit
So manchen Pilger geschlossen haben.

Ich gehe, obwohl ich mich nicht bewege, die Tiefe beruhigt mich.
Auch wenn die Fragen ihren Chorgesang schreien.
Ich gehe, obwohl ich mich nicht bewege, die Tiefe beruhigt mich.
Auch wenn die Fragen ihren Chorgesang schreien.

Sie erinnern sich nicht daran, dass der Mensch nur sein Leben hat.
Auch das wollen sie besitzen.