Maan valitus - Fredi traduction en allemand

Maan valitus

(Säv. & san. Matti Siitonen)
On kauan seissyt päällä maan,
Niin vakaana ja paikallaan,
On nähnyt enemmän kuin mikään muu,
Tuo vanha seetripuu.
Nähnyt ihmisrodun lapsuusajan,
Maahan piirrettävän rajan,
Puisen nuijan iskuun nousevan.
Ihmiskunta sitten varttui,
Rautamiekkaan käsi tarttui.
Miehet komennettiin aseisiin
Ja sitten taisteltiin.
Päätti hiljainen tuo todistaja,
Vanhan puun on kerrottava,
Ihmisistä ehkä joku ymmärtää.
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
Lepohetki hetkiseksi meille suokaa,
Maa nyt huokaa, valittaa.
Kun riittänyt ei keihäs, pistin,
Pystyttivät puisen ristin
Kohtalonsa siihen nauliten
Ja vielä pilkaten.
Ja niin piirrettiin taas uudet rajat,
Syntyi uudet puhdistajat.
Uskon vuoksi toista vainottiin.
Ja kansa nousi kansaa vastaan
Turhaan itki äidit lastaan
Uskottiin vain tykinpuheisiin
Ja jälleen taisteltiin,
Katsoi tuota puu kuin kauhu-unta

Onko tämä ihmiskunta?
Alkoi hiljaisesti laulaa lauluaan
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
Lepohetki hetkiseksi meille suokaa,
Maa nyt huokaa, valittaa.
Vanha puu nyt seuraa hiljaa
Kuinka sade ruokkii viljaa
Ihmisveljiin vielä uskoen
Ja yhä toivoen,
Että vältettäisiin uusi uhka
Ettei peittäis' musta tuhka
Luojan luomaa lahjaa ihmisen
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
Lepohetki hetkiseksi meille suokaa.
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
Lepohetki hetkiseksi meille suokaa
Maa nyt huokaa, valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka maa nyt valittaa.
Ettekö te kuule, kuinka pellot huokaa.
Valtameret, metsät, vuoret tuuleen kirjoittaa
Lepohetki hetkiseksi meille

Klage der Erde

(Musik & Text: Matti Siitonen)
Er steht schon lange auf der Erde,
So standhaft und an seinem Platz,
Hat mehr gesehen als alles andere,
Dieser alte Zedernbaum.
Sah die Kindheit des Menschengeschlechts,
Die in die Erde gezogene Grenze,
Den Schlag der Holzkeule sich erheben.
Die Menschheit wuchs dann heran,
Griff die Hand zum Eisenschwert.
Männer wurden zu den Waffen befohlen
Und dann wurde gekämpft.
Beschloss jener stille Zeuge,
Der alte Baum muss erzählen,
Vielleicht versteht jemand von den Menschen.
Hört ihr nicht, wie die Erde nun klagt.
Hört ihr nicht, wie die Felder seufzen.
Ozeane, Wälder, Berge schreiben in den Wind
Gönnt uns einen Augenblick der Ruhe,
Die Erde seufzt nun, klagt.
Als Speer und Dolch nicht reichten,
Errichteten sie ein Holzkreuz
Ihr Schicksal daran nagelnd
Und spotteten noch dazu.
Und so wurden wieder neue Grenzen gezogen,
Entstanden neue Säuberer.
Um des Glaubens willen wurde der Andere verfolgt.
Und Volk erhob sich gegen Volk
Vergeblich weinten Mütter um ihr Kind
Man glaubte nur den Reden der Kanonen
Und wieder wurde gekämpft,
Der Baum sah dies wie einen Albtraum

Ist das die Menschheit?
Begann leise sein Lied zu singen
Hört ihr nicht, wie die Erde nun klagt.
Hört ihr nicht, wie die Felder seufzen.
Ozeane, Wälder, Berge schreiben in den Wind
Gönnt uns einen Augenblick der Ruhe,
Die Erde seufzt nun, klagt.
Der alte Baum beobachtet nun still
Wie der Regen das Getreide nährt
Noch an die Menschenbrüder glaubend
Und immer noch hoffend,
Dass die neue Bedrohung vermieden wird
Dass nicht schwarze Asche bedeckt
Des Schöpfers Gabe an den Menschen
Hört ihr nicht, wie die Erde nun klagt.
Hört ihr nicht, wie die Felder seufzen.
Ozeane, Wälder, Berge schreiben in den Wind
Gönnt uns einen Augenblick der Ruhe.
Hört ihr nicht, wie die Erde nun klagt.
Hört ihr nicht, wie die Felder seufzen.
Ozeane, Wälder, Berge schreiben in den Wind
Gönnt uns einen Augenblick der Ruhe
Die Erde seufzt nun, klagt.
Hört ihr nicht, wie die Erde nun klagt.
Hört ihr nicht, wie die Felder seufzen.
Ozeane, Wälder, Berge schreiben in den Wind
Einen Augenblick der Ruhe für uns