Veikko Nieminen - Tapani Kansa перевод на немецкий

Veikko Nieminen

Linja-autoasemalla
istun baarin seinustalla
pienen kahvin aamupalakseni juon
eilen kävin kassalla
tänään iltakaljalla
apaattisen katseeni mä luon
Katson ohikulkevia
räntäsateen kastamia
erilaisia aamuilmeitä kansalaisien
kahvikuppi lämmittää
vain hetkiseksi lämpö jää
ulos tahtois mennä millään minä en
Mä olen Veikko Nieminen
kaksikymmenvuotinen
mä kuljen niinkuin lapsonen
etsien ja kysellen
kuljen ilman ohjelmaa
työtä omaa maailmaa
mä miksi olen ihminen
ja miksi on tää maa
Aamulehti kertoo samaa
etusivut täynnä kamaa
super-hyper-maksi-marketin
tin tin rin tin tin
sama minkä jutun tavaa
jos jonkinlaista löytyy lamaa

keplotella täytyy jotenkin
Olen ilman asuntoa
tyttöä sen kainaloa
johon saisin joskus painaa pienen pojan pään
vaihdan vähän asentoa
pelkään ulos komentoa
tilannetta miettimään mä jään
Olen Veikko Nieminen
kaksikymmenvuotinen
ja kuljen niinkuin lapsonen
etsien ja kysellen
mä kuljen ilman ohjelmaa
työtä omaa maailmaa
mä miksi olen ihminen
ja miksi on tää maa
Olen Veikko Nieminen
sisälläni tuntien
lämmön suvituulien
pohjan sekä pakkasen
tätä maata rakastaa
tahdon sekä maailmaa
se tahtoo tänään olla vaan
niin hiton vaikeaa
Olen Veikko Nieminen
kaksikymmenvuotinen

Veikko Nieminen

An der Bushaltestelle
sitze ich an der Wand der Bar
und trinke einen kleinen Kaffee zum Frühstück.
Gestern war ich an der Kasse,
heute Abend auf ein Bier,
werfe ich meinen apathischen Blick.
Ich schaue die Vorbeigehenden an,
die vom Schneeregen durchnässt sind,
die verschiedenen Morgengesichter der Bürger.
Die Kaffeetasse wärmt,
aber die Wärme bleibt nur kurz,
ich möchte überhaupt nicht hinausgehen.
Ich bin Veikko Nieminen,
zwanzig Jahre alt,
ich gehe wie ein kleines Kind,
suchend und fragend.
Ich gehe ohne Programm,
suche Arbeit, meine eigene Welt.
Warum bin ich ein Mensch
und warum gibt es dieses Land?
Die Morgenzeitung berichtet dasselbe,
die Titelseiten sind voll von Zeug,
Super-Hyper-Maxi-Markt,
tin tin rin tin tin,
egal welchen Artikel man liest,
es gibt jede Menge Krise.

Irgendwie muss man sich durchschlagen.
Ich bin ohne Wohnung,
ohne Mädchen, ohne ihre Achsel,
an die ich manchmal den Kopf eines kleinen Jungen legen könnte.
Ich ändere ein wenig meine Position,
ich fürchte den Befehl hinauszugehen,
ich bleibe, um über die Situation nachzudenken.
Ich bin Veikko Nieminen,
zwanzig Jahre alt,
und ich gehe wie ein kleines Kind,
suchend und fragend.
Ich gehe ohne Programm,
suche Arbeit, meine eigene Welt.
Warum bin ich ein Mensch
und warum gibt es dieses Land?
Ich bin Veikko Nieminen,
in meinem Inneren fühle ich
die Wärme der Sommerwinde,
den Norden und den Frost.
Dieses Land möchte ich lieben,
und die Welt,
aber es will heute einfach
so verdammt schwer sein.
Ich bin Veikko Nieminen,
zwanzig Jahre alt.