Löysäläisen laulu - Vesa-Matti Loiri перевод на немецкий

Löysäläisen laulu

Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies.
Kruununkin kyyti liikaa ois hälle kenties,
Outoja hälle kun on isänmaa, kotipaikka ja lies,
Puolue, perhe ja muu, verot, verka ja velka ja ies.

Kuntahan, yhteiskuntahan kuulumaton,
Huonoin hän kansalaisista kaikista on,
Ellei hän kuulunekin elon varmemman valtiohon,
Jonka lie linnat ja maat liki taivahan auringon.

Mutta hän laulaa! Kuulkaa, hän kulkeissaan
Hyräelee hymysuin kuin virsiä vierahan maan.
On sanat sekavat. Soi sorasointuja lauluistaan,
Mutta ne näin huminoi korpehen kohisevaan:

"Vei elon viima mun kukkani. Jäljelle jäi vain työ
Päivien päättymätön, sydäntuskani talvinen yö.
Järjestykää, polot järjet, tai taivahan leimaus lyö:
Miekkoinen nainen ja mies, ens syksynä leipää ken syö.

Vaan mua naurattaa, mua itkettää iki, ain,
Heikkous heltymätön sanan, vapauden vainoajain.
Minkä he mahtavat? Pikkuisen piinata vain,
Pitkittää, mikä on kuitenkin täyttymys lain.

Ken? Kuka haastaa? Tie, elo, totuus ja työ.
Ympäri tauti ja talvi ja nälkä ja köyhyys ja yö.
Sentään ma, ah, häpeäisin häntä, ken leipäänsä syö,
Kun isän, äidin ja lapsen ja kullankin kuolema lyö.

Ah, rakas, rakkahin! Vieläkö kuulet sa mua?
Murheeni huutaa kuin kaukaista huhuilua.
Muistelen sua kuin kaunista kadotettua.
Tuntoni, tuskani määrää nyt kauas, kauas mun Sua!

Mutta ne vaikka jo vie minut aallonkin ankaran taa,
Missä mun lempeni, lauluni korkea on kotimaa,
Minkä ne mahtavat? Konsana korkeimpaa
Eivät ne nähneet. Eivätkä nähdä ne saa."
Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps? Tai helvetin hehkuun on ties!
Outoja sulle kun on isänmaa, kotipaikka ja lies,
Puolue, perhe ja muu: on sulla sun itsesi ies.

Das Lied des Landstreichers

Die Landstraße entlang reist ein Mann, ohne Bildung, ohne Vieh.
Selbst die Fahrt des Staates wäre ihm vielleicht zu viel,
Denn fremd sind ihm Vaterland, Heimatort und Herd,
Partei, Familie und der Rest, Steuern, Amtstuch, Schuld und Joch.

Der Gemeinde, der Gesellschaft nicht zugehörig,
Der schlechteste Bürger von allen ist er,
Es sei denn, er gehört einem sichereren Reich des Lebens an,
Dessen Burgen und Länder wohl nahe der Himmelssonne liegen.

Aber er singt! Hört, wie er im Gehen
Lächelnd summt wie Hymnen eines fremden Landes.
Die Worte sind wirr. Dissonanzen klingen aus seinen Liedern,
Aber sie summen so in die rauschende Wildnis hinein:

"Des Lebens Sturm nahm meine Blumen. Übrig blieb nur die Arbeit
Die endlose der Tage, meines Herzenskummers winterliche Nacht.
Ordnet euch, ihr armen Gemüter, oder des Himmels Blitz schlägt ein:
Mann und Frau, jeder, der nächsten Herbst noch Brot isst.

Doch mich bringt zum Lachen, mich bringt zum Weinen ewiglich, immerdar,
Die unnachgiebige Schwäche der Verfolger des Wortes, der Freiheit.
Was können sie schon tun? Nur ein wenig quälen,
Verzögern, was doch die Erfüllung des Gesetzes ist.

Wer? Wer fordert heraus? Der Weg, das Leben, die Wahrheit und die Arbeit.
Ringsum Krankheit und Winter und Hunger und Armut und Nacht.
Dennoch, ach, schämte ich mich dessen, der sein Brot isst,
Wenn Vater, Mutter und Kind und selbst den Liebsten der Tod schlägt.

Ach, Liebste, Allerliebste! Hörst du mich noch?
Meine Sorge ruft wie ferne Rufe.
Ich gedenke deiner wie einer schönen Verlorenen.
Mein Gewissen, mein Schmerz bestimmen mich nun fern, fern von Dir!

Doch selbst wenn sie mich schon hinter die strenge Welle führen,
Wo meiner Liebe, meines Liedes hohes Heimatland ist,
Was können sie schon tun? Niemals das Höchste
Haben sie nicht gesehen. Und dürfen es auch nicht sehen."
Die Landstraße entlang reist ein Mann, ohne Bildung, ohne Vieh.
Kind der Erde oder des Himmels? Oder führt dein Weg zur Höllenglut!
Da fremd sind dir Vaterland, Heimatort und Herd,
Partei, Familie und der Rest: Du hast dein eigenes Joch.