Текст и перевод песни Vesa-Matti Loiri - Tonttu

Tonttu

Pakkasyö on, ja leiskuen
Pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
Yösydän untaan kiskoo.
Ääneti kuu käy kulkuaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää
Harmaana uksen suuhun,
Vanhaan tapaansa tirkistää
Kohti taivasta kuuhun,
Katsoo metsää, min hongat on
Tuulensuojana kartanon,
Miettivi suuntaan sataan
Ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi,
Puistaa päätä ja haastaa-
"Ei tätä ymmärtää en voi,
Ei tää pulma on vasta"-
Heittää tapaansa järkevään
Taas jo pois nämä vaivat pään,
Lähtee toimeen ja työhön
Lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain
Lukkoja koittaa nytkyin-
Lehmät ne lehdoista näkee vain
Unta kahleissa kytkyin;
Suitset ja siimat ei selkään soi
Ruunan, mi myöskin unelmoi
Torkkuen vasten seinää;
Haassa se puree heinää.

Lammasten luo käy karsinaan,
Makuulla tapaa ne ukko;
Kanat jo katsoo, pienallaan
Istuu ylinnä kukko,
Kopissa Vahti hyvin voi,
Herää ja häntää liehakoi,
Tonttu harmajanuttu
Vahdille kyllä tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan,
Siellä on isäntäväki,
Tontulle arvoa antavan
Näiden jo aikaa näki;
Varpain hiipivi lasten luo,
Nähdäkseen sulot pienet nuo,
Ken sitä kummeksis juuri;
Hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän
Puhki polvien monten
Nukkuvan lasna; mut mistähän
Tie oli avutonten?
Polvet polvien tietämiin
Nousi, vanheni, läks'-mihin niin?
Ongelma, josta halaa
Selkoa, noin taas palaa!

Latoon parvelle pyrkii vaan,
Siellä hän pitää majaa;
Pääskyn naapuri suovallaan
On liki räystään rajaa;
Vaikka pääsky nyt poissa on,
Keväällä tuoksuun tuomiston
Kyllä se saapuu varmaan
Seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa
Monta muistoa tieltä,
Ei toki tunne ongelmaa,
Näin joka kiusaa mieltä.
Seinän raosta loistaa kuu,
Ukon partahan kumottuu,
Liikkuu parta ja hulmaa,
Tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään
Kaikki elämä makaa,
Koski kuohuvi yksinään
Humuten metsän takaa.
Tonttu puoleksi unissaan
Ajan virtaa on kuulevinaan,
Tuumii, minne se vienee,
Missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen
Pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
Aamuhun unta kiskoo.
Ääneti kuu käy laskemaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

The Brownie

A frosty night, and flames dance high,
The fireplace throws sparks with glee.
The folk in the silent manor lie,
Night's embrace lulls them to sleep, you see.
The moon silently walks its path,
Snow rests white upon the trees' wrath,
Rooftops wear a snowy crown.
The brownie alone cannot lie down.

From the barn he comes, leaving tracks in the snow,
A grey figure at the doorway's hold,
In his old way, he peeks to and fro,
Towards the moonlit sky, brave and bold,
He looks at the forest, where pines stand tall,
Shielding the manor from winter's squall,
He ponders in a hundred ways,
His eternal problem, through nights and days.

Stroking his beard, he contemplates deep,
Shakes his head, and challenges fate-
"I cannot grasp this mystery steep,
This puzzle remains, I cannot wait"-
In his wise way, he casts aside,
These worries that in his mind reside,
He sets off to work and roam,
Into the night, he makes his home.

Sheds and shops, he inspects with care,
Testing locks with a gentle sway-
Cows in the barn, unaware,
Sleep holds them captive, come what may;
Harness and reins don't touch the steed,
Who also dreams, a peaceful deed,
Dozing against the wall so sound;
Chewing hay, on sleep's playground.

To the sheep pen, the old man goes,
Finds them lying in slumber's hold;
Chickens he sees, in quiet rows,
The rooster perched, brave and bold,
The watchdog rests, content and deep,
Awakens and wags his tail in sleep,
The brownie in his coat of grey,
To the watchful dog, a friend alway.

The old man sneaks into the house so warm,
Where the master and his family reside,
Those who value the brownie's charm,
He's watched over them, side by side;
He tiptoes to the children's door,
To see those sweet faces he adores,
Who would find this strange, I say?
It brings him joy, come what may.

He's seen the father and the son,
Through worn-out knees and trousers torn,
Sleeping children, one by one,
But where did their paths lead, forlorn?
Knees rise to knees, a cycle's way,
Growing old, departing, come what may,
A problem that haunts him so,
He seeks answers, to and fro!

To the barn loft, he makes his way,
Where his humble dwelling does reside;
The swallow's nest, close by, they say,
Near the eaves, where shadows hide;
Though the swallow is gone, it's true,
With spring's scent, it will come anew,
Returning, without a doubt,
With its beloved mate, a joyful shout.

Then it will chirp, a merry sound,
Memories from journeys far and wide,
It knows no troubles, profound,
Like those that plague the brownie's stride.
Through the wall's crack, moonlight does gleam,
Upon the old man's beard, it would seem,
The beard moves, a wispy sight,
The brownie contemplates, day and night.

The forest silent, beneath the ice,
All life lies still, in slumber's hold,
The rushing river, a lonely vice,
Roaring behind the trees, brave and bold.
The brownie, half in dreamland's sway,
Hears time's river flow, come what may,
He ponders where it leads, it's true,
And where its source lies, ever new.

A frosty night, and flames dance high,
The fireplace throws sparks with glee.
The folk in the silent manor lie,
Until morning's light, they sleep, you see.
The moon silently starts to descend,
Snow rests white, until the night's end,
Rooftops wear a snowy crown.
The brownie alone cannot lie down.