Paroles et traduction Vesa-Matti Loiri - Löysäläisen laulu

Löysäläisen laulu

Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies.
Kruununkin kyyti liikaa ois hälle kenties,
Outoja hälle kun on isänmaa, kotipaikka ja lies,
Puolue, perhe ja muu, verot, verka ja velka ja ies.

Kuntahan, yhteiskuntahan kuulumaton,
Huonoin hän kansalaisista kaikista on,
Ellei hän kuulunekin elon varmemman valtiohon,
Jonka lie linnat ja maat liki taivahan auringon.

Mutta hän laulaa! Kuulkaa, hän kulkeissaan
Hyräelee hymysuin kuin virsiä vierahan maan.
On sanat sekavat. Soi sorasointuja lauluistaan,
Mutta ne näin huminoi korpehen kohisevaan:

"Vei elon viima mun kukkani. Jäljelle jäi vain työ
Päivien päättymätön, sydäntuskani talvinen yö.
Järjestykää, polot järjet, tai taivahan leimaus lyö:
Miekkoinen nainen ja mies, ens syksynä leipää ken syö.

Vaan mua naurattaa, mua itkettää iki, ain,
Heikkous heltymätön sanan, vapauden vainoajain.
Minkä he mahtavat? Pikkuisen piinata vain,
Pitkittää, mikä on kuitenkin täyttymys lain.

Ken? Kuka haastaa? Tie, elo, totuus ja työ.
Ympäri tauti ja talvi ja nälkä ja köyhyys ja yö.
Sentään ma, ah, häpeäisin häntä, ken leipäänsä syö,
Kun isän, äidin ja lapsen ja kullankin kuolema lyö.

Ah, rakas, rakkahin! Vieläkö kuulet sa mua?
Murheeni huutaa kuin kaukaista huhuilua.
Muistelen sua kuin kaunista kadotettua.
Tuntoni, tuskani määrää nyt kauas, kauas mun Sua!

Mutta ne vaikka jo vie minut aallonkin ankaran taa,
Missä mun lempeni, lauluni korkea on kotimaa,
Minkä ne mahtavat? Konsana korkeimpaa
Eivät ne nähneet. Eivätkä nähdä ne saa."
Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps? Tai helvetin hehkuun on ties!
Outoja sulle kun on isänmaa, kotipaikka ja lies,
Puolue, perhe ja muu: on sulla sun itsesi ies.

The Song of the Wanderer

A homeless, penniless man roams the highway.
The king's carriage would be too much for him, perhaps,
For his country, his home, and his hearth are strange to him,
His party, his family, and all the rest: taxes, cloth, and debt, and the burden of it all.

He belongs to no municipality, to no society,
He is the poorest of all citizens,
Unless he belongs to a more secure nation,
Whose castles and lands are near the sun of heaven.

But he sings! Listen, as he walks
He hums with a smile as if singing the hymns of a foreign land.
The words are confused. His songs rhyme erratically,
But they hum like this in the murmuring of the whispering forest:

"The storm of life took my flower. Only work remains
The endless days, my winter nights of anguish.
Organize yourselves, you crazy fools, or the wrath of heaven will strike:
The armed woman and man, who will eat bread next autumn.

But I laugh; I cry forevermore,
The weakness of speech, the persecution of freedom.
What can they do? A little torment,
Prolonging what is nevertheless the fulfillment of the law.

Who? Who challenges? The road, life, truth, and work.
Around the sickness and winter and hunger and poverty and night.
Yet, ah, I would be ashamed of him who eats his bread,
When the death of father, mother, child, and love strikes.

Ah, darling, darling! Can you still hear me?
My sorrow cries like a distant wail.
I remember you as a beautiful lost one.
My feelings, my pain, now lead me far, far away from you!

But even if they take me beyond the harsh waves,
Where my love, my song, has a high homeland,
What can they do? They never saw the highest note,
And they will never see it."
A homeless, penniless man roams the highway.
A child of the earth, the heavens, or the fires of hell?
For his country, his home, and his hearth are strange to him,
His party, his family, and all the rest: he bears his own burden.